Erämaihin ja vesille
Jaakko ”Jakke” Hirvosen lippukunnanjohtajakaudella partiotoiminnan kiinnostavuutta pyrittiin lisäämään kiinnittämällä erityistä huomiota leireihin. Vuoden 1986 kesäleiri, ´Karhu Piilosilla´, pidettiin kaukana itärajan tuntumassa. Piilosten hiekkasärkkien alue Lieksassa tarjosi upeita maisemia, jokaiselle vartiolle leiripaikan oman järven tai lammen rannalta ja runsaasti liikuntaa pitkien etäisyyksien ja korkeiden harjujen ansiosta. Leirillä vierailivat rajavartiosto koirineen ja karhunkaataja; lippukunnan tunnuseläin ei näyttäytynyt, vaikka niitä alueella majailikin. Osa päivistä ja vapaa-ajasta käytettiin oman puukon valmistamiseen. Terä ja helat annettiin valmiina, mutta kahva ja tuppi tehtiin itse. Aikaa kului paljon, monet viimeistelivät puukkoa vielä leirin jälkeenkin, mutta tulokset olivat näkemisen arvoisia.
Johtajistossa oli Miilulla herännyt innostus kanootteihin. Lippukunnallekin oli jo hankittu pari omaa intiaanikanoottia. Oli luonnollista tehdä melonnasta Lieksan leirin kohokohta, koska paikka tarjosi siihen erinomaiset mahdollisuudet. Puolet vaelluksesta taitettiin jalan ja toinen puoli melottiin pitkin maisemiltaan vaihtelevaa Jongunjokea.
“Kun ilta koitti, saavuimme Jongunjoelle, jolla tosi miehet erottuivat himmeleistä, kun edessä oli koski. Tosin koski meni vähän vaihtelevin tyylein… Reitit kävivät yhä vaikeakulkuisemmiksi käännyttyämme Jongunjoelta Puuruunjoelle. Välillä jouduimme kantamaan kanootit liian matalien (!) siltojen yli. Myös vastavirta aiheutti lisätyötä melomiseen. Mutta kun saavuimme Puuruunjärvelle, siivitti myötätuuli vauhdikkaaseen menoon ja niin saavuimme runsaasti etuajassa sovittuun kello 14 vaihtoon, joka tapahtui melkein toisessa päässä järveä.” (Mänkijä 3/86)
Komealla alueella on sittemmin pidetty kolme muutakin kesäleiriä, vuosina 1988, 1994 ja 1999. Viimeksi mainittuun osallistuivat myös sudenpennut. Kanoottivaellus on ollut ohjelmassa joka kerta.
”Kauas mennään – paljon maksaa”, totesi Vanha P… Lieksan leiristä viimeisessä säännöllisesti ilmestyneessä pakinassaan. Seuraavana vuonna mentiin vielä kauemmas: talvileiri Alppikarhu järjestettiin Sveitsissä. Hankkeella riitti etukäteen arvostelijoita, jotka epäilivät mänkijöiden järjestävän turistimaisen lasketteluleirin. Totuus oli kuitenkin toinen. Lippukunnanjohtaja Jaken sanoin:
“Leiri oli mitä vaativin talvileiri. Jo pelkästään pääseminen majallemme vaati usean kilometrin hiihdon autotien päästä. Kaikki tavarat oli kuljetettava repuissa ja ahkioissa sveitsiläisessä alppimaastossa. Leirin vaelluksen yöpyminen henkeäsalpaavassa maisemassa n. 2 km korkeudessa merenpinnasta oli uskomaton kokemus.” (Jaakko Hirvonen, Mänkijä 1/ 88)
Uskomatonta yöpymistä seurasi uskomaton paluu majapaikkaan: “…aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ekaa kertaa leirin aikana. ”Laskettelu” alas vuorelta pilasi hiihtohalut kahdeksi vuodeksi. Kaatuminen 50 metrin välein alkoi tuntua ikävystyttävältä, joten pysähdyimme pariksi tunniksi ottamaan aurinkoa. Paita ja housut tuntuivat turhilta, joten poltimme kasvojen lisäksi myös vatsan ja sääret. Loppumatka meni huomattavasti rattoisammin, sillä kämpän kuistilla oli joukko kannustajia, jotka muistivat taputtaa joka kaatumiselle.” (Matti Holmsten, Mänkijä 1/88)
Erikoisleireistä huolimatta partiopoikien ja sudenpentujen määrä alkoi vähentyä huolestuttavasti. Mänkijän pääkirjoituksessa todettiin alkuvuodesta 1988 toiminnan muotojen muuttuneen viime aikoina paljon, mutta perinteisen eräpartioinnin olevan yhä tärkeää. Joulukuun numerossa todettiin metsäpartioinnin olevan valitettavasti “out”. Pelastukseksi väläytettiin ajatusta meripartioinnin ottamisesta mukaan ohjelmaan.
Ensimmäinen askel tähän suuntaan otettiin seuraavalla kesäleirillä, nimeltään ´Merinalle´. Leiri aloitettiin kahden yön vaelluksella Mjösundin maastossa, mutta sitten otettiin käyttöön kuusi lainattua pienvenettä (valtaosa purjeveneitä) ja lähdettiin Itämerelle. Purjehdusretken yöt vietettiin Åvensårissa, Lukissa, Kökarissa, Kälössa ja Nauvossa. Yksi päivä käytettiin tutustuen Maarianhaminaan. Kaikki sujui suunnitelmien mukaan, eikä kukaan hukkunut tai ajanut karille, vaikka pahat kielet sellaista etukäteen epäilivätkin. Suosiollinen säänhaltija kruunasi meridebyytin. Varjopuolena oli tosin se, että iltanuotiot ja muut yhteistilaisuudet jäivät puuttumaan.
Leirin menestyksen vuoksi arvioitiin lippukunnan tulevaisuuden kannalta tarpeelliseksi hankkia partioalus. Johtajat eivät kuitenkaan koskaan innostuneet saattamaan pohdintaa viralliseksi esitykseksi asti. Niinpä ´Merinalle´ onkin toistaiseksi TuMen ainoa enimmäkseen vetten päällä vietetty leiri. Kesällä 1991 järjestettiin tosin ´Merinalle II´, mutta siellä veneily rajoittui partiojollilla tehtyihin lyhyehköihin päiväretkiin.