V-SP:n talvimestaruuskilpailu Serakki 12.2.2005
Okei, sitten Serakkiin! Vartiot (tai osa niistä) saapuivat kololle perjantai-illan aikana. Illan aikana käytiin syömässä vähän iltapalaa hesellä ja tankattiin vielä pitsanpalastakin kololla juuri ennen nukkumaan menoa. Ensimmäiset alkoivat mennä nukkumaan siinä yhdentoista nurkilla, viimeisistä ei ole itselläni tietoakaan. Aamulla jokainen herää omaa tahtiaan kuuden maissa jotkut enemmän jotkut vähemmän levänneinä. Pikaisen aamiaisen jälkeen vielä viimeinen tarkistus ja ei muuta kuin reput bussiin ja suunta kohti lähtöpisteenä toimivaa Koivulan Seurakuntakotia. Bussista poistuttuamme kirpeään aamuiseen pakkassäähän, antaa Lippukunnanjohtaja Stefan vielä viimeiset kannustukset joukkueille ja sitten ilmoittamaan oma vartio (Susi) järjestäjille. TuMe:lla oli tällä kertaa hyvä kisaedustus, kaikki kuusi vartiota olivat mukana kisassa. Vartiomme ei juuri voittoa tavoitellut, asenteenamme oli että lähdetään kisaamaan ja katotaan miten pärjätään. Pieni kutina oli että Ilvez pitäisi voittaa, siinähän sattui olemaan johtajana yksi koulusta tuttu kaveri.
Sitten kaikkien pakollisten puheiden tms. kevätjuhlaliikkeiden jälkeen päästään lopulta aloitusrastille. Onneksi kisa käytiin kävellen, ainakaan oma hiihtotaitoni ei ollut ihan parhaimmassa vireessä. Aloitustehtävä, rakentelu, kuinkas ollakaan ja mitäs pitikään tehdä, kelkka. No eihän siinä mitään, kiireessä pari naulaa katoaa ja kuinkas ollakaan niitä oli vain se tarkalleen laskettu määrä. eipä siinä mitään nopeasti soveltaen kelkan tukipuut kiinni kolmella naulalla ja palalla jeesusteippiä. Mitäs sitten, vartionjohtajan pitää laskea kelkalla. Just joo kiva, toivotaan et tää vehje kestää. No kyllä se kesti, oli muuten ihan kivaa kelkkailla taas vaihteeksi.
Hetken aikaa käppäiltyämme saavuttiin seuraavalle rastille, kananlento. VJ:n oma suosikki, VJ heittää kananmunia ja vartiolaiset yrittää kopata, kaiken lisäksi heitot piti suorittaa eritavoin, esim. muovipussi päässä. No yksi kiinni saatu muna ja yksi munainen pipo, ihan hyvin. Päätimme käydä hakemassa yhden lisärastin, saihan siitä pisteitä. Toiset odottivat kun kävin hakemassa rastin, sitten se päivän kohokohta, "pääseeköhän tästä yli?" "kyllä pääsee!" "EI JUMA*****! siinä olikin vähän enemmän vettä jään alla. Kengät aivan läpimärät ja jalat aivan jääkylmät. Eipä muuta kuin eteenpäin.
Jonkin matkan päästä tuli ensiapurasti, tehtäväluettelossa luki kiipeilyturma. Veikkaus: siel on joku hyybä jonka jalka on poikki säären kohtaa. Tilanne: maassa makaa hyybä jolla on jalka poikki säären kohtaa. Noh jalka lastaan, yksi pojista tekemään hätäilmoitusta samalla kun muut auttavat lastoittamisessa ja uhrin sekä vieressä seisovan paniikissa olevan kaverin rauhoittelussa.
Matka jatkuu... Välissä yksi arviointitehtävä sekä janon & luontoäidin pakottama tauko. Sitten kauan odotettu ruokarasti. Tehtävä: Valmistakaa pakissa avotulella jauhelihakeitto. Okei helppo homma, pilkotaan, ruskistetaan ja laitetaan kiehumaan. Välissä paikataan hienolla siteellä (EA1-kurssilla opetettu tyyli) Vainion sormi, jonka edellä mainittu onnistui aukaisemaan puukon kanssa aika kauniisti. Sitten pakki pois tulelta ja kansi auki, tiesittekö että omat hanskat saa helposti pilalle ottamalla kiinni tulikuumasta pakista? Arvostelija ei ainakaan näyttänyt hirveän pahaa naamaa ja oli se ihan syötävän makuista soppaa...
Matkalla seuraavalle tehtävärastille bongataan taas yksi lisärasti josta sai jopa 0,3 pistettä. Sitten näkyykin tuttuja, Pekka ja Stefan toimivat valvojina rastilla jossa pitää tunnistaa kiipeilyvarusteita. Onneksi tuli kateltua sellaistenkin kuvia netissä ennen kisaan lähtöä. Seuraavaksi hetki metsässä häröilyä eräänlaisen suunnistus rastin puitteissa. Katsos vaan taas uusi rasti! Okei, rakentakaa lumikenkä. Kyllä siitä ihan tyylikkään näköinen tuli, oli oikein esimerkilliset köytökset, vaikka itse sanonkin. Tämän perään yksi lumikengin suoritettu viestijuoksu ja sitten jatketaan matkaa.
Katos vaan seuraavalla rastilla onkin tuttuja kasvoja, Jarno ja pari muuta TuMe:laista istuskelee maassa tiukkapipoisen rastimiehen vieressä. Tehtävänä tunnistaa eläinten ääniä. Tehtävä itsessään ei ollut vaikea, suorituspaikalle pääsy vesakon läpi otti tosin voimille. Seuraavalle rastille siirryttäessä tunnistetaan eläinten jälkiä. Tehtävä oli lapsellisen helppo, jopa meikäläiselle joka ei ole jälkiä ikinä liiemmin opetellut.
Jonottaessamme suoritusvuoroa seuraavaan tehtävään, saapuu myös huuhkaja jonotusalueelle. Vaihdettuamme pikaisesti kuulumisia, syötyämme eväitä ja todettuamme että Eerolla on "kenkulu" ongelma, pääsimme suorittamaan itse tehtävää. Tehtäväkäskyn jakoi kisan nuorin rastimies, 2v Aino, joka selvästi osasi hommansa, ehkä jopa paremmin kuin monet aikuiset rastimiehet…. Ensin piti arvioida kuinka paljon vartion kaksi jäsentä jaksaisi nostaa köysitaljan avulla. Ensimmäinen arviointi meni aivan peelleen, (syyttäkää vain mua, kun mä unohdin et kitka vaikeuttaa nostamista), kaksi seuraava olivat jo turhankin helppoja. Kummassakin maksimi paino eli 100kiloa olisi noussut yhden hengen voimin.
Lopuksi vielä Himalajan huippuja koskeva häröily ja kiritaival, jossa allekirjoittanut onnistui aukaisemaan polvensa. Tiukan kiritaipaleen jälkeen ehdimme levätä hetken ennen kisan viimeistä ja erikoisinta tehtävää. Tehtävänä oli pinota kaljakoreista kolmessa minuutissa mahdollisimman korkea torni. Minä lähden kiipeämään muiden ojennellessa koreja. Noin kuuden korin jälkeen käy torni niin korkeaksi, etteivät vartiolaiset enää yletä ojentamaan koreja. Toiset vartiot käyttivät apuna rastimiehen osoittamaa keppiä, mutta ei sellainen sovi tyyliin. Vartiolaiset heittävät korin ilmaan ja mä koppaan sen, näinhän se käy paljon nopeammin. Haasteellisen kolmen minuutin jälkeen kisa on ohi ja päätämme lähteä bussilla kololle. Päästyämme kololle ja jokaisen katsottua kamansa kuntoon, poistumme kukin omaan tahtiin, omalle suunnallemme.
Kirjoittaja on kilpailun voittaneen Susi vartion VJ Ville Honkanen.
Serakkiin voi tutustua myös kilpailun virallisilla kotisivuilla.